September 7, 2022
Ingmar Bergman – Persona (1966)
**********
Arvoisa Bergman,
Elokuvasi Persona innoitti minua miettimään perusteellisemmin ihmisten vuorovaikutukseen liittyviä kysymyksiä.
Tämän kirjeen aiheena ovat juuri kysymykset ja niiden esittämisen merkitys.
Ennen kuin menen syvemmälle aiheeseen, korostan pyrkiväni näissä kirjeissäni ilmaisemaan, kuinka kiinnostavien aiheiden äärellä tässä minunkin mielestäni ollaan. Sen vuoksi assosiaationi aiheesta saattavat lähteä sivupoluille, joita pitkin ehkä kuljen melko kauaksikin alkuperäiseltä pääväylältä.
No niin, psykiatriseen hoitotyöhön kuuluvan käyttäytymismallin mukaan terapeutti kysyy kysymyksiä ja asiakas vastaa. Asiakas ei koskaan edes ryhdy kysymään mitään henkilökohtaisempia kysymyksiä terapeutilta, koska tietää, ettei saa niihin vastauksia. Käyttäytymismallia noudatetaan melkoisen tarkasti. Aina ja iänkaikkisesti…?
Kun Elisabeth on ”asiakkaana” mykkä, niin hän samalla kieltäytyy vastaamasta yhteenkään Alman ”hoitajana” esittämään kysymykseen. Elisabeth on siten jo lähtökohtaisesti kyseenalaistanut sen käyttäytymismallin. Hän on alunalkaen kääntänyt sen nurin, mutta mykkäkoulunsa vuoksi hän ei itse kuitenkaan voi ruveta kysymään kysymyksiä. Siten asetelma ei ole täysin nurinkurinen.
Juuri tuo asetelman osittainen nurinkurisuus tarjoaa reitin sekä siihen kehityskulkuun, joka elokuvassasi on, että erääseen toisenlaiseen kehityskulkuun. En kyllä ole ihan varma, olisiko siitä toisenlaisesta kehityskulusta saanut aikaan kokoillan elokuvaa, mutta se on ehkä nyt sivuseikka.
Rupesin kuitenkin vahingossa mietiskelemään sitä toisenlaista kehityskulkua. Mutta palataan siihen vähän myöhemmin.
Kiintoisaa elokuvasi tarinan kehityskulussa on se, että Alma omaksuu itse alusta lähtien sen käyttäytymismallin nyrjähtäneen olemuksen, jonka Elisabeth on siihen tuonut mykkäkoulunsa avulla. Alman mukautuminen tilanteeseen ilmenee siten, että Alma hylkää itse kysymysten esittämisen Elisabethille. Hän siis olettaa, ettei saa vastauksia kysymyksiinsä, ihan samaan tapaan kuin ”normaalitilanteessa” asiakas olettaa, ettei saa vastauksia terapeutille esittämiinsä kysymyksiin. Vaikka Alma on hoitaja, hän omaksuu tuon käänteisen asetelman heti.
Alma ryhtyy puhumaan avoimesti omia juttujaan Elisabethille odottaen, että saa sillä tavoin Elisabethin tuntemaan empatiaa häntä kohtaan ja siten lopulta itse avaamaan suunsa ja ryhtyvän puhumaan. Aika pian käy selväksi, ettei se taktiikka tuota toivottua tulosta. Tilanne menee siten Alman kannalta vain vaikeammaksi, jos ajatellaan ainoastaan hänen pyrkimystään hoitajana murtaa Elisabethin mykkäkoulu ja saada hänet puhumaan.
Elokuvan alkupuolella oleva kohtaus, jossa psykiatri puhuu Elisabethille, on tärkeä. Psykiatri sanoo Elisabethille, ettei edes mykkäkoulu voi olla täydellinen rooli, vaan se rakoilee. Psykiatri vihjaa silloin minulle elokuvan katsojana, ja sinä vihjaat minulle, ettei Elisabeth voi piiloutua täydellisesti sen roolin suojaan. Aavistan silloin, että voin nähdä sen roolin taakse. En vain tiedä vielä, millä tavoin sinne roolin taakse näen.
Elisabeth pitää kyllä mykkäkouluaan jatkuvasti yllä, mutta rooli säröilee muusta kohdasta. Elisabethin huono näytteleminen, josta kirjoitin edellisessä kirjeessäni, on juuri poikkeamaa mykän roolin täydellisyydestä. Se on virheellisyyttä täydellisyydessä. Elisabeth rikkoo itse omaa mykän rooliaan kiertotien kautta. Siten hän tekee roolinsa epätäydelliseksi ja myös mahdolliseksi purkaa. Inhimillisyys pilkottaa roolin takaa näkyviin.
Alman hermostuminen Elisabethin mykkäkouluun kertoo, ettei Alma ehkä osaa ajatella muuta lähestymistapaa siihen erikoiseen tilanteeseen. Mutta luultavasti kuitenkin pohjimmiltaan hän ”antautuu” tilanteelle, jossa Elisabeth tarjoaa hänelle ”potilaan” roolia. Hän antautuu myös mahdollisuudelle ilmaista hermostumistaan mykkäkouluun avoimesti. Hän antautuu mahdollisuudelle käyttää lopulta mielikuvitustaan ja ilmaista pelkojaan turvallisiksi rakennetuissa olosuhteissa. Sen vuoksi vuorovaikutus heidän välillään johtaakin lopulta siihen roolien vaihtumiseen, jota he voivat käyttää heille molemmille hyödyllisellä tavalla.
Olet kirjoittanut tarinan täysin johdonmukaisesti.
Mietiskelin siis myös sitä toisenlaista kehityskulkua. Almalla olisi ollut keinoja Elisabethin mykkäkoulua vastaan. Tarinan toisenlaisessa kehityskulussa Alma ei hylkää kysymysten esittämistä. Kysymysten avulla Alma voi saada Elisabethin puhumaan melkein vahingossa.
Sallitko minulle pienen ajatusleikin?
Tarinan toisenlaisessa kehityskulussa Alma kysyy kysymyksiä, ihan kuten hänellä on tapana kysyä ”normaalitilanteissakin”. Hän ei kuitenkaan jatkuvasti tenttaa Elisabethia. Sen sijaan hän oman monologinsa väliin heittelee yllättäviä kysymyksiä Elisabethille. Ne ovat hänen toteuttamiaan poikkeamia kaavasta, irtaantumisia monologista. Ne tarjoavat Elisabethille mahdollisuuksia tarttua niihin poikkeamiin, joiden avulla Alma voisi vetäistä hänet irti roolistaan.
Kuvitteellisessa kohtauksessa Alma ja Elisabeth ovat aamiaisella. Alma tekee aamupuuroa ja pitää monologia mykälle Elisabethille, joka välillä hymyilee myötätuntoisesti Almalle. Alma harmittelee, ettei tullut ostaneeksi tuoreita marjoja puuron lisukkeeksi. Sitten äkkiä:
ALMA: Syötkö aamupuuron mieluummin mansikkahillon vai maidon kanssa?
Tuossa kohtaa Elisabethin tekee heti mieli sanoa ääneen, että hän syö puuron mieluummin mansikkahillon kanssa. Hän melkein vahingossa sanookin niin, mutta muistaa sitten pitää suunsa kiinni.
Toisessa kohtauksessa Alma pitää monologia, jossa kuvailee omaa äitiään ja tämän pyrkimystä tehdä aina itsestään kaikkien läsnäolijoiden huomion keskipiste selostamalla vain omia näkemyksiään asioista, kuuntelematta muita. Hän kertoo, kuinka turhauttavaa muille ihmisille sellainen hänen äitinsä pakonomainen roolin vetäminen on. Hänen äitinsä jatkuva monologi on väsyttävää. Dialogi on lähes mahdotonta. Sitten äkkiä Alma kysäisee:
ALMA: Olenko minä ihan hirveä tyyppi, kun en osaa olla hiljaa?
Tuossa kohtaa Elisabethin tekee mieli asettua heti puolustamaan Almaa ja melkein sanoo ääneen, että ”et ole ollenkaan hirveä, jatka vaan”, mutta muistaa juuri ja juuri pitää suunsa kiinni.
Jossakin muussa kohtauksessa Alma kertoo syistä, joiden vuoksi hakeutui mielenterveyshoitajaksi. Hänellä oli halu auttaa ihmisiä, joilla oli ongelmia. Hän ymmärtää sellaisten ihmisten hätää. Hän myös kertoo lukeneensa tuoreesta psykologisesta kokeesta, jossa on osoitettu toisen ihmisen auttamisen nimenomaan kasvattavan sen avunantajan omaa onnellisuutta. Hän haluaa pitää huolta kärsivistä ihmisistä. Alma kääntyy Elisabethin puoleen ja kysyy naurahtaen:
ALMA: Haluaisitko vähän pitää huolta minusta ja minun mielenterveydestäni?
Tuossa kohtaa Elisabethilla on jo hirveitä vaikeuksia pitää suutaan kiinni. Hän haluaisi kysyä, millä tavoin hän voisi pitää huolta Alman mielenterveydestä.
ALMA: No niin, puuro on valmista, otatko nyt puuroosi mansikkahilloa vai maitoa?
Eri tilanteissa Alma jatkaa kysymysten esittämistä pohjustamalla ensin jonkin aiheen ja sitten asettumalla katsomaan aihetta Elisabethin näkökulmasta. Hän vaihtaa näkökulmaa. Vähitellen, näkökulmaa vaihdellen, hän muuttaa asetelmaa niin, että hänen roolinsa hoitajana ja Elisabethin rooli potilaana tulevat läpinäkyviksi.
Alma esittää kysymyksiä kevyeen sävyyn. Tarkoituksena ei ole painostaa Elisabethia, vaan Alma yrittää ironisoimalla löytää absurdiin tilanteeseen sellaisen näkökulman, joka tekee tilanteesta hauskan. Myös Alman oman hoitajan roolinsa ylikorostaminen ja asettuminen itse naurunalaiseksi tuovat tilanteisiin koomisen tunnelman.
Itseironia on huumorin paras lajityyppi. Luultavasti myös vaikein lajityyppi.
Jossain kohtaa Elisabethin pokka pettää. Hän lipsahtaa sanomaan jotain ääneen. Eikä sitä ottoa tarvitse ottaa uusiksi sen takia, että Liviä olisi alkanut naurattaa vahingossa. Filmiä säästyy.
Molempia alkaa naurattaa. Mykkäkouluun palaaminen ei enää sen jälkeen onnistukaan ihan helposti. Itse asiassa palaaminen siihen on mahdotonta. Käyttäytymismalli on rikottu.
Siitä Alman ja Elisabethin dialogi lähtee käyntiin. He ryhtyvät yhdessä pohtimaan erilaisten ”mukavien” käyttäytymismallien merkitystä, kaikenlaisten mukavien tai epämukavien roolien merkitystä elämässä, rehellisyyden ja valheellisuuden, ilmaisemisen ja kätkemisen rajankäyntiä. He keskustelevat avoimesti. Vastavuoroisesti.
Pian käy ilmi, että Alma harrastaa kirjoittamista. Itse asiassa hän kehaisee jopa saaneensa kannustusta kirjoittamiseen varsin arvovaltaiselta taholta. Hän hakee muistikirjansa ja näyttääkin sieltä sitten Elisabethille lyhyen dialogikohtauksen, jonka hän on kirjoittanut. Kohtauksessa psykiatri keskustelee asiakkaan kanssa psykiatrin vastaanottohuoneessa.
**************
INT. - PSYKIATRIN VASTAANOTTOHUONE - PÄIVÄ?
PSYKIATRI ja ASIAKAS istuvat keinovalolla kliinisen kirkkaasti valaistussa pienessä huoneessa. Päivänvaloa ei huoneeseen tule, koska huoneessa ei ole ikkunaa. PSYKIATRI yrittää selvittää asiakkaan vointia.
PSYKIATRI:
Kuuletko ääniä? ASIAKAS:
Ei kuulu sulle. Vai kuuluuko?Psykiatri miettii hetken.
PSYKIATRI:
Ei kuulu mulle. ASIAKAS:
Sun puheen kyllä kuulen, kun puhut.**************
Tässä kirjeessäni menin kyllä nyt reippaasti sivupolulle, todella kauas pääväylältä, mutta yritän myöhemmin parantaa tapani.
Ai niin! Kun joku antaa toiselle neuvon ”pidä huolta itsestäsi”, niin se on sama asia, kuin että hän sanoisi: ”Painu helvettiin!”
Nimittäin tuohon neuvoon sisältyy ajatus: ”Minä en voi sinua auttaa, eikä kukaan muukaan voi sinua auttaa, joten pidä vaan ite huolta itestäsi, kuten minä ja kaikki muutkin tekevät.”
Vähän huono neuvo. Mietitään parempia neuvoja.
Nyt tuli vielä mieleen hyvä vastaus tuohon neuvoon ”pidä huolta itestäsi”. Siihen voi vastata kysymyksellä: ”Ok, voinko mä jotenkin pitää huolta sinusta?”
Personallisin terveisin,
Sam Kris
****
Koko sarja Alman kirjoittamia dialogeja: Alman dialogit.
Back to Writings menu.