Sam Kris

Guitar Improvisionist / Cinematic Interactor / Word Composer


Kirje Bergmanille (Kirje 1)


August 31, 2022


Ingmar Bergman – Persona (1966)

**********

Arvoisa Bergman,

Tiedän, ettet voi itse lukea tätä kirjettä, mutta jotkut muut kuitenkin voivat. Siksi haluan tämän sinulle kirjoittaa.

Olet itsekin maininnut, että Persona on suurimpia saavutuksiasi elokuvaohjaajana. Olen samaa mieltä. Olen oikeastaan sitä mieltä, että Persona on suurimpia saavutuksia elokuvahistoriassa ylipäätään.

Kun äskettäin näin pitkästä aikaa uudelleen Personan, havahduin oivallukseen. Ehkäpä monet muut ovat sen saman oivalluksen saaneet jo aikoja sitten, mutta kukaan ei ole kertonut siitä minulle. En myöskään ole lukenut läpi niitä useita hyllymetrejä kirjallisuutta, jotka Persona-elokuvastasi on kirjoitettu. Netissä on varmaan jotain myöskin. Minulla ei juuri nyt ole aikaa ruveta niitä juttuja lukemaan, kun pitäisi tehdä vähän muutakin. Niinpä aion nyt vaan kertoa havaintoni häpeilemättä sinulle.

Oivalsin helsinkiläisessä elokuvateatterissa toukokuussa 2022, että Liv Ullmann näyttelee Elisabethin roolin yllättävän huonosti. Itse asiassa hänen näyttelijäntyönsä siinä on melkoisen ”teatraalista” tai vain jotenkin liian näkyvää. Miten se on mahdollista?

Liv Ullmann on eräs parhaita näyttelijöitä. Hän näytteli useita merkittävimpiä roolejasi. Vaikka Livillä ei ole Personassa repliikkejä lainkaan (paitsi yksi), niin olettaisin hänen kuitenkin kyenneen parempaan roolisuoritukseen. Olettaisin sinun kyenneen ohjaamaan häntä paremmin, jos hänellä oli vaikeuksia roolityönsä kanssa.

Tässä on nyt jotain mätää.

Veikkaan, että teit sen tahallasi. Veikkaan, että sinä ja Liv ihan tahallanne ja yhteisymmärryksessä sovitte juksaavanne minua. Ja kaikkia muitakin siinä samalla! Mutta minulle ei ole kukaan aiemmin kertonut oivaltaneensa teidän huijaustanne. En tiedä, onko sen joku jo paljastanut jossakin. Voiko sen lukea jostain netistä?

Tiedän kyllä, miksi halusit huijata kaikkia tuolla tavoin ja sovit Livin kanssa, että hän näyttelee tahallaan roolinsa huonosti. Syy on päivänselvä.

Liv näyttelee Elisabethin roolin huonosti, koska Elisabeth on myös ammatiltaan näyttelijä. Kuitenkaan Elisabeth ei Personassa vedä rooliaan teatterin lavalla, kuten hän yleensä tekee, vaan elävässä elämässä. Lisäksi hänellä ei ole siinä roolissaan ainuttakaan repliikkiä, kuten yleensä hänellä on teatterin lavalla, vaan hän joutuu vetämään roolinsa mykkänä.

Tuo tilanne voi kieltämättä olla hieman hankala jopa ammattinäyttelijälle. Elisabethille se voi olla hankala tilanne. Liville se ei tietenkään ole ollut hankala tilanne, koska Liv on tehnyt silloin sinun kanssasi elokuvaa. Hän oli töissä. Sinä ohjasit Personan kuvauksissa Liviä kaiken aikaa. Välillä kamera kävi. Liville, loistavana näyttelijänä sinun ohjauksessasi, roolin vetäminen oli helppoa, mutta Elisabethille mykän roolinsa vetäminen Almalle ilman ohjaajaa, kameran käydessä jatkuvasti, on ollut erilainen tilanne. Näytteleminen näkyy. Elisabeth ylireagoi, käyttää eleitä ja ilmeitä, jotka ilmaisevat liikaa. Ja pieleen menee. Joissakin kohtauksissa pieleen menee oikein kunnolla.

Liv on erinomainen näyttelijä. Liv on niin hyvä näyttelijä, ettei hänellä varmasti ole ollut mitään vaikeuksia näytellä yli ja tehdä näkyväksi roolihenkilönsä Elisabethin näyttelemistä.

Näytteleekö Elisabeth sitten Almalle vahingossa huonosti vai näytteleekö hän itse asiassa ihan tahallaan huonosti? Pitää muistaa, että Elisabethilla ei ole ohjaajaa näytellessään Almalle. Teatterissa Elisabethilla on aina joku ohjaaja. Sinä Ingmar, et ole siellä ohjaamassa Elisabethia elokuvan todellisuudessa, teatterin ulkopuolella. Hän on ihan omillaan. Sen vuoksi hän ei saa ohjausta keneltäkään. Hän perustaa näyttelemisensä vain Alman toiminnan ja reaktioiden varaan. Sen vuoksi Elisabeth ehkä näyttelee vahingossa huonosti.

Mutta Elisabeth voi olla myös niin taitava näyttelijä, että hän näyttelee tahallaan huonosti Almalle nimenomaan sen takia, että Alma havaitsisi hänen esittävän roolia.

Ota siitä nyt sitten selvää. Veikkaisin kuitenkin, että Elisabeth tietää, mitä tekee. Hän osaa hoitaa hommansa.

Alkupuolella sairaalahuoneessa Alma näyttää Elisabethille tämän lapsen valokuvan. Kohtauksessa Elisabethin reaktio on niin perusteellisesti ylinäytelty, että hätkähdin itse elokuvateatterin katsomossa huomatessani tuon asian. Sen jälkeen myöhemmissä kohtauksissa Elisabethin ja Alman välillä Elisabethin huono näytteleminen näkyy edelleen. Eihän Elisabethia voi edes sen alkupuolen kohtauksen jälkeen katsoa enää muulla tavalla kuin havainnoiden hänen huonoa näyttelemistään.

Miten se Elisabethin huono näytteleminen voi edes Almalle mennä läpi?

Almalle se meneekin ensin helposti läpi, koska hän on niissä tilanteissa osapuolena spontaanisti omassa hoitajan roolissaan, eikä hän tunne Elisabethia entuudestaan. Alma haluaa auttaa Elisabethia. Hän arvostaa Elisabethia taiteilijana. Sitä paitsi tuollaisessa hoitosuhteessa hoitaja luottaa potilaan pyrkimykseen olla rehellinen ja avoin, koska oletuksena potilas myöskin lähtökohtaisesti haluaa saada apua mielenterveysongelmaansa.

Elisabethilla se mielenterveysongelma on hieman hankala. Ainakin Alman näkökulmasta.

Alma olettaa saavansa Elisabethin puhumaan juttelemalla itse mahdollisimman avoimesti hänelle omista asioistaan. Mutta yhä selvemmäksi käy, ettei se oikein toimi. Avoimesti puhuminen kasvattaa luottamusta ”elävässä elämässä”, kun toinen osapuoli myös rohkaistuu puhumaan avoimesti. Mutta Elisabethin ja Alman välillä on kuitenkin ”hoitosuhde”, joka ei olekaan samalla tavoin ”elävää elämää”.  Lisäksi Elisabethin puhumattomuus on rooli, jonka elokuvan alkupuolella tavattu psykiatri jo tekee ihan aluksi selväksi Elisabethille, ja samalla elokuvan katsojille. Alma ei siinä kohtauksessa ole mukana.

Elisabeth ryhtyy kuitenkin itse murtamaan sitä keinotekoisuuden pintaa, joka on esteenä syvemmälle luottamukselle Alman ja hänen välillään. Elisabeth käyttää puhumattomuuttaan roolina saadakseen Alman oivaltamaan juuri sen, että hän vetää roolia Almalle. Elisabeth haluaa saada Alman miettimään syvemmin roolien merkitystä elämässä. Hän haluaa auttaa Almaa ymmärtämään, että niillä rooleilla on jokin tarkoitus. Niistä voi olla etua, mutta niistä voi olla myös haittaa. Joskus niitä käytetään suojana ja joskus niiden tarjoama suoja onkin vain esteenä rehellisyydelle. Teatterissa rooli antaa Elisabethille mahdollisuuden ilmaista tunteitaan roolin suojissa. Mutta juuri samasta syystä, että tunneilmaisu tapahtuu Elisabethilla vain jonkin roolin suojissa, hän on päättänyt ryhtyä mykäksi. Mykkäkoulu on Elisabethin kapinointia ainaista rooleihin turvautumista vastaan.

Kapinahenkeä tarvitaan. Terveellinen kapinointi tekee usein vain hyvää.

Tärkeä käännekohta on tietysti se, kun Alma sattumalta saa tilaisuuden lukea Elisabethin kirjeitä ja ymmärtää Elisabethin esittävän hänelle jotain roolia. Alman suuttumus siitä on ihan oikein. Eihän Elisabeth saisi niin tehdä. Ei hän saisi sillä tavoin juksata Almaa. Alma ymmärtää Elisabethin käyttävän omaa näyttelijän ammattitaitoaan häntä vastaan. Eikä se ole Almaa kohtaan oikein. Lähtökohtaisesti Elisabethin rooliin ”potilaana” kuuluu se, että hän on avoin, luottaa Almaan, eikä salaa Almalta olennaisia asioita, joilla on merkitystä Alman hoitotyön onnistumisen kannalta.

Hoitotyön onnistuminen on kuitenkin molempien tavoitteena.

Kun Alma kirjeitä luettuaan ymmärtää Elisabethin vetävän hänelle roolia, niin siitä eteenpäin Alma rupeaa itse yhä enemmän vetämään roolia Elisabethille. Jos ihan tarkkoja ollaan, niin Alma osaakin vetää sen hoitajan roolinsa siitä eteenpäin paremmin kuin Elisabeth potilaan roolinsa. Toisin sanoen Alma rupeaa ensin harjoittelemaan roolinsa vetämistä Elisabethille. Hän paranee siinä koko ajan. Vähitellen Elisabeth voikin ruveta enimmäkseen vain seuraamaan Alman näyttelijäntaitojen kehittymistä. Lopulta heidän kohdatessaan elokuvan loppupuolella kasvotusten Alma vetää pitkän, intensiivisen monologinsa erityisen hyvin!

Elisabeth opettaa Almaa näyttelemään sanomatta hänelle sanaakaan siitä, miten se pitäisi tehdä. Hän ei anna Almalle ensimmäistäkään neuvoa. Hän ei selitä Almalle ainuttakaan näyttelijäntyön tekniikkaa. Stanislavskin metodeja Alman ei tarvitse opetella pätkääkään vetääkseen lopulta hienosti Elisabethille roolin, jossa syyttää Elisabethia siitä, ettei tämä ole rakastanut lastaan ikinä.

Bibi vetää hyvin Alman roolia siinä lopussa! Alma vetää hyvin hoitajan roolia siinä samalla!

Elisabethin ei sitten heidän intensiivisessä lopun kohtaamisessaan tarvitse tehdä paljon muuta kuin ihailla Alman kykyä näytellä se rooli hänelle. Tietysti Elisabethin täytyy pitää pokkansa, ettei hän vahingossa ryhdy hymyilemään!

Jos Elisabethin pokka olisi vahingossa pettänyt, niin olisi tarvittu uusi otto. Filmiä varmaan sinulla ja Sven Nykvistillä kuitenkin oli tarpeeksi.

Almahan näyttelee roolinsa juuri siksi, että syyttämällä Elisabethia rakkaudettomaksi lastaan kohtaan hän käsittelee Elisabethin avustuksella omaa pelkoaan äidiksi tulemisesta. Almalla suurempia pelkoja on kuin Elisabethilla. Elisabethin liikkeelle sysäämä Alman mielikuvitus auttaa Almaa pääsemään peloistaan ja ottamaan rohkeasti vastaan äitiyteen kuuluvaa haastetta ja vastuuta. Alma käyttää tarinaansa ja tulkintaansa Elisabethin elämästä hänelle itselleen terapeuttisena keinona.

Niinpä Elisabeth itse asiassa auttaakin Almaa. Hänestä tulee Alman mielenterveyshoitaja, vaikka me luulimme, että se oli toisinpäin.

Joku on väittänyt, että siinä lopussa Elisabethin ja Alman persoonallisuudet jotenkin sekoittuisivat toisiinsa. Ei se pidä paikkaansa. He vain vaihtavat roolejaan keskenään ilman, että sopivat siitä äänen sanaakaan. Heidän ei tarvitse lausua siitä mitään. Sitä paitsi Elisabeth pitää mykkäkoulua. Hei eivät missään vaiheessa riko sitä hoitosuhteen asetelmaa lausumalla ääneen mitään, mikä sen konkreettisesti rikkoisi. Siitä huolimatta he ymmärtävät, että tilanne tarjoaa heille molemmille roolit, joita he voivat käyttää hyödyllisellä tavalla itselleen ja toiselle. He ovat pohjustaneet tilanteen vähitellen vuorovaikutuksessaan. Almalle “potilaan” roolin omaksuminen on tärkeä kehityskulku. Almalle roolinvaihto antaa mahdollisuudet yhä vapaampaan tunneilmaisuun, koska se on ulkoisesti heille molemmille “roolin vetämistä”.

He rupeavat näyttelemään yhdessä. He löytävät yhteisen sävelen. He improvisoivat yhdessä.

Mutta auttaako Alma lopulta sitten Elisabethia, niin kuin alun perin oli hoidon tarkoitus?

Kyllä hän auttaa. Ensin Elisabeth auttaa Almaa oppimaan näyttelijäntyötä ja roolin suojassa tapahtuvaa tunneilmaisua. Elisabeth luo puitteet, joissa Alma voi käyttää vapaasti mielikuvitustaan. Tuon asetelman omaksuttuaan Alma pääsee purkamaan omia tunteitaan ja pelkojaan. Siitä seuraa Elisabethille onnistumisen kokemus. Elisabeth kokee auttaneensa Almaa, minkä myötä hänelle tulee hyvä olo. Alma myös ymmärtää, että juuri omaksumalla itselleen roolin ”potilaana”, jota Elisabeth on hänelle tarjonnut, hän kykenee auttamaan Elisabethia.

Toisen auttaminen tekee ihmisen onnelliseksi. Se on muuten viime aikoina ihan tieteellisesti, psykologisen kokeen avulla osoitettu. Itse asiassa koe osoitti, että toisen auttaminen ja toisen onnellisuuden hyväksi toimiminen tekevät ihmisen onnellisemmaksi kuin se, että itse tavoittelee itselleen jotain onnea.

Tuota juttua voisi miettiä ihan elävässä elämässäkin.

Alman kasvava aggressiivisuus Elisabethia kohtaan on siis heille molemmille tietoista roolin mahdollistamaa aggressiivisuuden ilmaisua. Alman aggressiivisuuden syyt ovat tietysti Elisabethin puhumattomuudessa. Täydellisen mykkäkoulun muuria on hirveän vaikea murtaa. Siksi Alma käyttää keinoa, johon ihminen helposti tuossa tilanteessa sortuu ilmankin mitään roolia – väkivallalla uhkaaminen.

Mykkäkoulu on toiselle ahdistavaa. Joo, se on aika kurjaa.

Väkivallan taustalla elävässä elämässä on kyvyttömyys ilmaista omaa ahdistumistaan muulla tavoin. Itseen kohdistettu huono kohtelu ja henkinen alistaminen purkautuvat väkivaltana toista kohtaan, kun muut ahdistumisen ilmaisukeinot ovat jollain lailla estyneet. Useimmiten väkivalta jopa kohdistuu niihin ihmisiin, jotka eivät alun perin ole olleet syyllisiä ollenkaan siihen ihmisen ahdistumiseen. Viha alkuperäistä alistajaa kohtaan siirretään sijaiseen, jolle jostain syystä on helpompi sitä vihaansa ilmaista ja kohdistaa.

Toisen ihmisen asemaan asettuminen on yllättävän hankalaa. Miten se voi olla niin vaikeeta?

Turvallisen Alman ja Elisabethin välisestä tilanteesta tekee kuitenkin se, että he molemmat tietävät Alman aggression kuuluvan roolityöhön. Elisabeth tietää Alman hermostumisen olevan esittämistä. Alma puolestaan luottaa siihen, että Elisabeth ymmärtää hänen omaksuneen lopulta Elisabethin hänelle tarjoaman roolin. He tietävät, ettei mitään väkivaltaista heidän välillään kuitenkaan tapahdu.

Rooli on hyödyllinen silloin, kun se sallii ihmiselle tunteiden ilmaisun sellaisella tavalla, joka ilman roolia ei olisi mahdollista. Silloin kuitenkin on olennaista, että jokainen osapuoli tietää roolin olevan käytössä. Jokaisen osapuolen tietoisuus roolista tekee myös aggressiivisesta tunteiden ilmaisusta turvallista, koska sen ymmärretään kuuluvan roolin avulla tapahtuvaan tunteiden näkyväksi tekemiseen. Ymmärretään, että aggressiivisuus on silloin vain esittämistä, joka ei johda väkivaltaan. Todellista vaaraa kenellekään siitä ole. Myös henkinen väkivalta toista kohtaan voidaan ymmärtää silloin osaksi roolin avulla tapahtuvaa tunneilmaisua.

Niinpä Elisabeth ja Alma käsittelevät yhdessä ihmisten välisen vuorovaikutuksen suurimpia kysymyksiä ja vaikeimpia ongelmia erityisen hyvässä asetelmassa. Koska he ensin pohjustavat pitkään asian käsittelyä, rakentavat ja koettelevat yhteistä luottamustaan eri tavoin, niin elokuvan loppupuolen intensiivisessä, kasvotusten tapahtuvassa kohtaamisessaan, he voivat oikein kunnolla vetää roolejaan toisilleen tietäen sen olevan siinä tilanteessa pelkästään tervehdyttävää molemmille. Kumpikin tietää silloin ihan tarkkaan, että rooli mahdollistaa vielä lopuksi Almalle rohkean ja tilannetta kärjistävän tunteenpurkauksen, jolla asian käsittely saadaan päätökseen. Sen vuoksi roolit voidaankin elokuvan lopussa hylätä ja hoito päättää.

Ingmar, hyvin hoidettu!

On minulla vielä lisääkin havaintoja Persona-elokuvastasi, mutta kirjoitan niistä myöhemmin uudessa kirjeessä.

Ai niin! Vaikka vihan kohde olisi sijainen, niin rakkauden kohde ei ole koskaan sijainen. Rakkauden kohde on aina jokaiselle joku tietty yksilöllinen ihminen. Hän on ihana.

Personallisin terveisin,

Sam Kris


Back to Writings menu.