August 28, 2022
Apichatpong Weerasethakul – Memoria (2021)
******************
Hyvä Apichatpong Weerasethakul,
Näin elokuvasi Memoria. Kiitos elokuvasta ja katsomiskokemuksesta. Elokuvasi oli sen verran poikkeuksellinen, että ajattelin sinulle kertoa sen herättämistä tunnelmista.
Kun kävelin ulos elokuvateatterista Memoria-esityksen jälkeen, ulkona oli kaunis toukokuun päivä. Kävin katsomassa elokuvasi yksin, vaikka toki elokuvateatterin katsomossa oli enemmänkin yleisöä. Esityksen jälkeen, kadulla elokuvateatterin ulkopuolella, kukin katsoja lähti omille teilleen.
Tunsin elokuvasi jälkeen outoa lohduttomuuden ja voimattomuuden tunnetta. Elokuvan henkilöt eivät päässeet ulos ahdistuneesta olotilastaan. He eivät päässeet ulos siitä elokuvasta. Minä en päässyt siihen elokuvaan. En saanut siitä roolia.
Tarkoititko elokuvasi suljetuksi?
Ehkä lohduttomuuden tunne syntyi elokuvakerronnan erityisestä tyylistä. Miksi Memoriasta puuttuvat lähikuvat? Henkilöiden kasvoja puolilähikuvassa tai lähikuvassa ei ole lainkaan. Kaikkein tiukin kuvakoko elokuvassasi taitaa olla puolikuva. Olet rajoittanut elokuvan visuaalista ilmaisua voimakkaasti tuolla tavoin.
Varmasti tunnet Charles Chaplinin lausunnon: ”Elämä kaukokuvassa on koomista, lähikuvassa traagista”.
Halusitko noudattaa Chaplinin ajatusta ja pitää minut kauempana henkilöistä, jotta heidän surunsa ja ahdistuksensa eivät tulisi niin lähelle? Ehkä pyrit siten pitämään vaikutelman keveämpänä. Ajattelitko, että lähikuvat toisivat henkilöiden surun liian näkyväksi?
Minä tulin surulliseksi lähikuvien täydellisestä puuttumisesta.
Kun visuaalinen ilmaisu on niukkaa, ääniraita ylikorostuu. Ääni saa ylimääräistä merkityksellisyyttä. Kuitenkaan päähenkilöä häiritsevällä pamahtavalla äänellä, jonka hän kuulee mielessään, en osaa nähdä muuta merkitystä kuin sen, että se on hänelle melkoisen ahdistava. Pamaus on vaikeammin tulkittavissa kuin puhe. Jos päähenkilö olisi kuullut puhetta päässään, hänet olisi passitettu psykiatrin vastaanotolle. Sitten tarinasta olisikin tullut ihan toisenlainen. Ehkäpä surullinen tarina olisi tullut siitäkin.
Elokuvassasi oleva puhe ei ole dialogia, joka johtaisi ihmisten välisen ymmärryksen kasvamiseen. Sen sijaan dialogi on kuihtunutta ja vaikeaselkoista. Dialogi on jumissa. Keskustelu ei lähde käyntiin. Dialogi on vajaata, epämääräistä, harhaanjohtavaa.
Niinpä ei ole ihmekään, että elokuvan päähenkilö näyttää tulevan surulliseksi. Vai olisiko voimattomuus parempi sana?
Vaikea sanoa, kun en näe kasvoja lähempää. Päähenkilö jää minulle mysteeriseksi. Muutkin elokuvan henkilöt jäävät mysteereiksi. Mysteerisyys on kiehtovaa, mutta samalla se on pelottavaa, koska se voi tuntua vaaralliselta. Kun lähikuvat puuttuvat, minulla ei ole elokuvateatterin katsomossa käytössäni kaikkein parasta keinoa elokuvan henkilön mysteerisyyden avaamiseen. Joudun melkein luovuttamaan.
Luovuttaminen selvittämättömän mysteerin edessä olisi kuitenkin luopumista myös siitä muihin ihmisiin, ja samalla itseemme, kohdistuvasta tutkimusmatkasta, joka tekee elämästämme mielekästä ja mielenkiintoista. Tutkimusmatkamme tavoitteena on ihmisen ja elämän mysteerisyyden ratkaiseminen. Se päämäärä luo elämää ylläpitäviä voimia. Tarvitsemme noita voimia jatkuvasti. Joka päivä. Tutkimusmatkalla edetään kommunikoiden ja olemalla vuorovaikutuksessa toistemme kanssa puheen, ilmeiden, eleiden, katseiden, toiminnan, kirjoittamisen ja erilaisten luovien ilmaisukeinojen avulla.
Ellei ymmärrä toista eikä koe tulevansa itse ymmärretyksi toisille tai edes itselleen, ihmisen mysteeri ei aukene. Mysteerin pysyminen pelkkänä mysteerinä johtaa yksinäisyyteen ja elämän merkityksellisyyden katoamiseen. Kun menettää toivonsa siihen, että ymmärrystä voisi saavuttaa, voimattomuuden tunne kumisee mielessä kuin ummehtunut pamaus. Siitä äänestä puuttuu tila. Se on täysin sulkeutunut omaan umpiomaiseen eristyneisyyteensä.
Pitäisi keskustella, että voisi ymmärtää ja tulla ymmärretyksi. Pitäisi venyttää puheen ja kielen rajoja. Pitäisi ilmehtiä ja elehtiä. Pitäisi jatkaa puhumista silloinkin, kun seinä näyttää tulevan vastaan. Jatketaan Ludwig Wittgensteinin raivaamalla tiellä: Mistä ei voi puhua, siihen ei pidä pysähtyä. Elämää ylläpitävälle luovalle ilmaisulle ei pidä laittaa pistettä. Ellei ymmärtämisessä kyetä etenemään puheen avulla, siihen täytyy pyrkiä laaja-alaisesti luovuuden keinoin. Ymmärtämistä edistävää vuorovaikutusta ei pidä katkaista heppoisin perustein, koska ymmärtämisen täydellinen estäminen voi tehdä vuorovaikutuksesta elämälle tuhoisaa.
Mistä ei voi puhua, siitä on tehtävä elokuva!
Elokuvassasi on ihmisten välistä fyysistä kontaktia hyvin vähän. Ei kättelyjä. Ei halauksia. Läheisyys tuntuu olevan valovuosien päässä, vaikka elokuvasi herättää joitakin aavistuksia tai heikkoja toiveita sellaisen mahdollisuudesta henkilöiden välillä. Vieraantuminen kosketuksesta on niin äärimmäistä, että kun loppupuolella toinen ihminen koskettaa toisen kättä, siitä seuraa heille vain ahdistumista. Jotain kummallista telepaattista muistojen siirtymistä ja jakamista tapahtuu. Sillä hetkellä näen päähenkilön kasvoilla pelkkää kärsimystä. Eikä siihenkään tarvita lähikuvaa. Puolikuva riittää.
Katseiden suunnat ovat myös epämääräisiä. Koska lähikuvia ei ole, en myöskään havaitse henkilöiden katsovan toisiaan. Kun olet hylännyt tuon perinteisen, katseen avulla katsojaa elokuvaan imevän ilmaisukeinon, jään myös sillä tavoin yhä kauemmas henkilöistä, yhä kauemmas ymmärryksestä. Katseiden intensiteetin puuttuessa on vaikeampi tuntea myötätuntoa. Elokuvasi henkilöt katsovat niin paljon ohi. Minustakin ohi. He eivät ymmärrä, että katse vähän lähemmäs minuun, ja samalla muihinkin yleisössä, synnyttäisi jotain ymmärrystä meissä. Sen sijaan joudun vain arvailemaan.
Joidenkin pitkien, staattisten ottojen aikana tiedostan koko ajan istuvani elokuvateatterissa. Silloin mielenkiintoni herpaantuu ja rupean ajattelemaan muita asioita kuin valkokankaan asioita. Ajatukseni harhailevat oman elämäni arkisiin asioihin, työasioihin, talousasioihin, ihmissuhdeasioihin, hyvinvointiasioihin, pahoinvointiasioihin. En suinkaan syvenny pitkien ottojen aikana pohdiskelemaan elokuvan teemoja, sisältöä tai asioiden merkityksiä.
Onko se ollut myös tarkoituksesi?
Elokuvasi hienoissa maisemakuvissa on synkkyyttä ja harmautta. Tummia pilviä taivaalla. Oudolla tavalla elokuvassasi laajojen kuvien jatkuvuus luo umpiomaisen vaikutelman, vaikka luulisi asian olevan täysin päinvastoin. Laajat kuvat korostavat omaa erillisyyttäni elokuvasta. Maisemakuvat eivät sitä paranna. Tummat pilvet taivaalla eivät lohduta.
Kuitenkin ymmärrän, että elokuvasi kertoo yksilöllisyyden merkityksestä ja kommunikoinnin tärkeydestä. Kaikki nuo mainitsemani tunnelmat elokuvateatterissa kokemastani etäisyydestä juuri korostavat sen etäisyyden synnyttämää ongelmaa. Ymmärrän, että pitämällä minut kaukana elokuvan henkilöistä nimenomaan pyrit ilmaisemaan, miten tärkeää olisi päästä lähemmäs.
Silti en elokuvaa katsoessani pääse lähemmäs kertaakaan.
Jos veisit minut edes hetkeksi lähemmäs, siitä voisi avautua reitti ulos umpiosta, jossa minä olen elokuvateatterin katsomossa ja toisaalta siitä toisesta umpiosta, jossa elokuvasi henkilöt ovat. Kukin heistäkin on vielä omassa umpiossaan. Edes muutamat kasvojen lähikuvat olisivat aksentteja, poikkeamia, irtautumisia kaavasta. Ne tarjoaisivat mahdollisuuksia päästä pakenemaan siitä erillisyyden vankilasta, josta on vaikeuksia päästä pois. Vaikeuksia on itse kullakin. Tarvitaan reittejä ulos kaikenkattavasta voimattomuudesta, johon kaikki yhä syvemmälle vaipuvat. Vaipuvat syvälle omaan itseensä.
Pitää mennä lähelle, jotta näkee ihmisen ainutlaatuisuuden. Pitää mennä lähelle, jotta jokaisen ihmisen erityisyys korostuu. Kun mennään lähelle kasvoja ja katsetta, nähdään silmät. Nähdään ilmeet. Nähdään myös suu. Nähdään, hymyileekö hän, vai onko hän vakava. Nähdään, itkeekö hän. Sillä tavoin nähdään, mitä hän tuntee.
Elokuvassa tuntemattoman lähelle voidaan mennä paljon helpommin kuin elokuvan ulkopuolella. Se on elokuvassa aika hienoa.
Ehkä halusit tehdä laajojen kuvien estetiikasta tragediaa. Halusitko kääntää Chaplinin lausunnon ympäri? Halusitko osoittaa, että elämä kaukokuvassa onkin traagista eikä koomista? Koska elokuvastasi puuttuvat lähikuvat, en kuitenkaan näe, onko elämä lähikuvassa sitten koomista. Voin kuvitella, ettei se tässä elokuvassasi olisi kuitenkaan ihan koomista ollut. Chaplin kyllä tiesi, että lähikuvassa on sekä tragediaa että komediaa, sekä surua että iloa. Kaupungin valojen lopussa lähikuva Chaplinin kasvoista ei suinkaan ilmaise surua vaan elämäniloa. Yhteisyys ja ymmärrys ovat mahdollisia. Niinpä Chaplinillakin elämä lähikuvassa voi olla riemukasta. Kyyneleetkin voivat olla ilon kyyneleitä.
Kerroit elokuvallasi minulle, että katsojan etäisyys elokuvasta on oikeastaan samalla tavoin haitallista, kuin ihmisten etäisyys toisistaan on haitallista elävässä elämässä. Tunsin oloni yksinäiseksi elokuvaasi katsoessani, vaikka elokuvateatterissa toki oli yleisöä enemmänkin. Yksinäisyys on ahdistavaa myös elokuvateatterissa koettuna. Elävässä elämässä, elokuvateatterin ulkopuolella, tiesinkin sen olevan ahdistavaa. Kukin katsoja lähtee omille teilleen.
Taidat sinäkin tietää, kuinka kurjaa yksinäisyys on. Niin, yksinäisyys on ihmiselle tuhoisaa.
Apichatpong, kiitos elokuvastasi, joka innoitti näihin pohdintoihin.
Minulla olisi vielä yksi toive. Jos aiot myöhemminkin jatkaa laajojen kuvien estetiikkaa, niin voisitko kuitenkin laittaa niiden laajojen kuvien joukkoon edes muutaman lähikuvan henkilöiden kasvoista? Niissä muutamissa lähikuvissa elokuvan henkilöt hetken katsoisivat toisiaan ja lähes huomaamaton hymy vain kävisi heidän kasvoillaan. Ehkä minäkin sitten uutta elokuvaasi katsoessani saisin elokuvastasi roolin, kun noista ohimenevistä lähikuvista, hymyn häivähdyksineen, avautuisi reitti ulos yksinäisyydestä.
Ihmisen terveisin,
Sam Kris
Back to Writings menu.