Sam Kris

Guitar Improvisionist / Cinematic Interactor / Word Composer


Kirje Bressonille


March 9, 2023


Robert Bresson – Paholainen luultavasti (1977)

**********

Arvoisa Bresson,

Kun näin pitkästä aikaa uudelleen elokuvanne Paholainen luultavasti helsinkiläisessä elokuvateatterissa keväällä 2022, olin todella ällistynyt. Elokuvahan käsittelee ajankohtaista maailmantilannetta kuin se olisi eilen tehty! Teitte elokuvan kuitenkin jo vuonna 1977. Siitä on 46 vuotta.

Tänään kamppailemme samojen ongelmien parissa kuin vuonna 1977. Aivan kuin mikään ei olisi muuttunut. Nyt vuonna 2023 meillä on ilmastonmuutos ja järkyttävä sota Ukrainassa. Oliko todellakin jo vuonna 1977 globaalin katastrofin merkit niin selvästi nähtävissä? Nykypäivänä on tilanne päässyt jo pahasti riistäytymään ihmiskunnan käsistä.

Tässä sitä nyt sitten ollaan. Ei paljon naurata.

Ollaan tultu tilanteeseen, jossa voi havaita ihmiselämän alennustilan. Koska ihmiset eivät pidä huolta elinolosuhteistaan maapallolla vaan tuhoavat elinympäristöään, toisen ihmisen elämää ei myöskään osata enää kunnioittaa. Tuhoamme elinympäristön lisäksi myös vuorovaikutusta toistemme kanssa. Samaan aikaan, kun uutiset kertovat silmittömästä väkivallasta, yksittäisen ihmisen vaikutusmahdollisuudet tuntuvat hyvin rajallisilta. Voimattomuuden kokemus on kollektiivista laatua.

En voi pysäyttää ilmastonmuutosta, vaikka mieli tekisi.
En voi pysäyttää sotaa, vaikka mieli tekisi.
En voi sulkea silmiäni, vaikka mieli tekisi.

Elämästä on tullut selviytymistaistelua. Vai oliko se sitä aina?

Elokuvanne henkilöt luettelevat toisilleen lakonisesti karmeita faktoja ekologisesta katastrofista ja ydinaseiden tuhovoimasta, mutta kukaan ei näytä reagoivan niihin mitenkään saati tekevän mitään asioiden parantamiseksi. Heillä ei yksinkertaisesti näytä olevan voimia tehdä mitään. Hei eivät nouse yhdessä vastarintaan. Voimattomuuden olotila on totisinta totta.

Voimattomuuden tunteesta seuraa lamaantuminen, jonka seurauksena ihmiset ryhtyvät sopeutumaan tilanteisiin. Sopeutuminen ahdistavaan olotilaan on kuitenkin tuhoisaa sekä ihmisyksilön että yhteiskunnan kannalta. Sopeutumisen sijasta meidän pitäisi ryhtyä toimintaan ahdistuneisuuden syiden poistamiseksi.

Mutta mitä yksittäinen ihminen voi tehdä tuhon pysäyttämiseksi? Minä kävelin itsekseni hautausmaalla ja hiljaa mielessäni puhuin venäläiselle sotapäällikölle:

”Hei Vladimir. Minun nimeni on Sam. Kuuletko minua? Lopettaisitko sodan heti? Se on helppoa. Käsket vain joukkojasi laskemaan aseensa. Sinä voit tehdä sen. Väkivaltaa ei tarvitse jatkaa. Tiedän, että kuulet minua.”

Myös Paholainen luultavasti päättyy hautausmaalle, mutta heti elokuvan alussa jo paljastatte sen loppuratkaisun. Vedätte heti alussa pohjan pois dramaattiselta tarinankerronnalta, joka perustuu yllättäviin käänteisiin. Elokuvan loppuratkaisun väkivalta ei tule yllätyksenä. Tuhon vääjäämättömyys elokuvan rakenteessa luo lohduttomuuden olotilan.

Lohduttomuuden olotila näkyy myös näyttelijöiden kasvoilta, jotka ovat ilmeettömiä kuten aiemmissakin elokuvissanne. Ensin näyttelijöiden ilmeettömyys näyttää tämän elokuvan puitteissa virheeltä. Metodi ei näytä toimivan, koska se on niin yhteensopimaton elokuvan esittämän maailmantilanteen kanssa. Vyörytätte henkilöiden ja katsojien eteen ahdistavia faktoja ja kuvia, mutta herää kysymys: Mikä elokuvan henkilöitä vaivaa, kun he eivät kykene ilmaisemaan vähääkään ahdistuneisuutta maailman tuhoutumisen äärellä?

Ovatko henkilöt jo turtuneet kaikkiin faktoihin? Eivätkö he osaa enää järkyttyä karmeasta informaatiosta? Turtuminen on mennyt jo niin pitkälle ja maailmantilanne on huonontunut jo niin paljon, että henkilöt ovat alistumassa kohtaloonsa. Vaikutusmahdollisuuksien vähäisyys on niin lannistavaa, että henkilöt vaipuvat syvälle voimattomuuden olotilaan. Sopeutuminen tilanteeseen on edennyt jo niin pitkälle, ettei kukaan enää reagoi ahdistumiseen ilmaisemalla sitä toisille.

Näyttelijöiden ilmaisun puuttuminen onkin tässä elokuvassanne vinouma, jolla on paradoksaalisesti erityistä ilmaisuvoimaa. Aiemmissa elokuvissanne ilmeettömyys oli jonkinlaista henkilöhahmojen yksinäisyyden ja vuorovaikutuksen puuttumisen eksistentialistista ilmentymää. Nyt hyökkäätte itse luomaanne ilmaisun pienentämisen estetiikkaa vastaan luomalla räikeän ristiriitaisuuden elokuvan sisällön ja näyttelijöiden ilmeettömyyden välille. Tämän elokuvan kontekstissa henkilöiden ilmeettömyys on eettinen ja yhteiskunnallinen kannanotto. Ilmaisun puuttuminen on vaarallista, koska se kaventaa kommunikointia ja kertoo ihmisten välisen vuorovaikutuksen rappeutumisesta. Halusitteko varoittaa meitä siitä, että lopulta tunteiden ja ajatusten ilmaisun estyminen johtaa yksinäisyyteen, eriytymiseen ja tuhoon?

On kovin ironista, kuinka osuvasti kasvojen ilmeettömyys rinnastuukaan nykypäivään! Koronapandemia sai aikaan sen, että ihmisten ilmeet peitettiin kasvomaskeilla. Kun ilmeet peitettiin, tunteiden ilmaisemisesta ja havaitsemisesta tuli paljon vaikeampaa.

Meidän pitää saada ilmeet takaisin!
Älkää viekö meiltä hymyilyä!
Meidän pitää saada hymy takaisin!

Vain aidon vuorovaikutuksen avulla voimme ymmärtää toisen ihmisen hätää. Vain vuorovaikutuksen avulla voimme ymmärtää toisen ihmisen surua ja iloa. Kun vuorovaikutus kaventuu siten, että emme näytä tunteitamme, joudumme yhä kauemmas toisistamme. Sulkeudumme omaan henkiseen vankilaamme. Menetämme vapauden. Sen jälkeen moraali rapautuu. Yksittäisen ihmisen voimattomuus tuhoutuvassa maailmassa muuntuu tuhoavaksi voimaksi. Väkivaltaisuus toista ihmistä kohtaan on vain jatkumoa kaikenkattavalle yksinäisyydelle, johon vaivumme. Vaivumme syvälle omaan yksityisyyteemme.

Suojaako rakkaus meitä maailman tuhoutumiselta? Päähenkilöä se ei näytä suojelevan, mutta se johtunee siitä, ettei hän ole rakastunut. Osaako hän rakastaa? Osaako joku rakastaa häntä? Kollektiivinen ahdistuminen vyöryy hänen ylleen jyrän tavoin. Se jyrää alleen toivon paremmasta tulevaisuudesta. Jotkut herkät ihmiset reagoivat kollektiiviseen ahdistumiseen tekemällä ahdistumisen kaikille näkyväksi. Heidät määritellään ja nimitetään hulluiksi. Jotkut toiset herkät ihmiset reagoivat kollektiiviseen ahdistumiseen sulkeutumalla itseensä. Jotkut herkät ja yksinäiset ihmiset eivät jaksa kamppailla.

Kun tunteiden ilmaisu on kaventunut, meillä on vaikeuksia nähdä toista ihmistä yksilöllisenä persoonallisuutena. Emme myöskään havaitse enää tunteiden ja ajatusten samankaltaisuutta toisten ihmisten kanssa. Emme havaitse sitä kaikkea, mikä meitä yhdistää. Näemme vain yhä enemmän eroavaisuuksia, vaikka samat surut ja samat ilot, samat menetyksen, kaipuun, riemun, intohimon, rakkauden ja toivon tunteet voitaisiin jakaa. Voimme jakaa niitä toistemme kanssa, jos uskallamme ilmaista niitä toinen toisillemme.

Jos sopeudumme ahdistavaan olotilaan, rupeamme samalla elämään voimattomuusharhassa, jossa meitä kiinnostaa vain omasta hyvinvoinnistamme huolehtiminen. Kaikki muut jääkööt sitten oman onnensa nojaan. Kollektiivisessa voimattomuudessa eläminen on tuhoisaa koko yhteiskunnalle – ei ainoastaan meille, jotka ahdistumme herkästi.

Yritän itse nyt 46 vuotta elokuvanne valmistumisen jälkeen ymmärtää, että voimattomuus on kuitenkin harhaa. Vaikka elokuvanne on lohduton, se kuitenkin auttaa minua ymmärtämään voimattomuuden harhaisuuden. Emme ole voimattomia! Emme saa olla voimattomia. Todellisuudessa meillä on voimia jatkaa elämää ja muuttaa maailmaa, kunhan pääsemme irtautumaan voimattomuuden harhasta. Yhdessä.

Meidän pitää tuoda hymy takaisin.

Voimaannuttavin terveisin,

Sam Kris


Back to Writings menu.